Löysin lehtileikearkistostani tämän lähes viidentoista vuoden takaisen, toimittaja Heikki Ikosen kirjottaman Näkökulma-artikkelin. Se oli niin totta silloin, mutta mikä pahinta: se on totta vieläkin. Suuri suomalainen lama ei ollut mennyt ohi kymmenessä vuodessa, eikä se ole mennyt ohi seuraavien viidentoista vuoden aikana; lamainvalidien osalta se ei pääty kuin eläkkeeseen tai kuolemaan.Aikamme sotainvalidit (Aamulehti 27.10.2002)
1960-luvun alussa syntyneenä näin lapsuudessani päivittäin sotainvalideja. Noihin sulkeutuneisiin miehiin törmäsi uimahalleissa, toripenkeillä, kioskeilla, laahustamassa katuja tyhjyyttä tai jalkateriään tuijotellen. Heistä tihkuva toivottomuus ja tarkoituksettomuus ahdisti lapsen herkkää mieltä.
En kyennyt käsittämään, miltä tuntui, kun maailmanhistorian mittaamattomat voimat olivat ryöstäneet heiltä nuoruuden, terveyden ja työkyvyn, joita rauhanaika ei palauttanut. Heillä ei tapahtuneeseen ollut päätösvaltaa, mutta ruikuttamiseen ylpeys ei taipunut. He alistuivat katkeraan kohtaloonsa, jota ulkomaailma vain pahensi itsenäisyyspäivien puheilla ja tyhjillä lupauksilla.
Sodanjälkeiset sukupolvet ymmärsivät heidän tragediansa erityisen huonosti. Mitä ei ole kokenut on vaikea käsittää.
Sodanjälkeisen historian pahimman talouslaman alkamisesta on noin vuosikymmen. Useita vuosia koko yhteiskunta lojui pysähdystilassa, jonka ahdistavaa näköalattomuutta sitä henkilökohtaisesti kokemattomien on yhtä vaikea käsittää kuin minun sotaa.
Sota raastoi melko tasapuolisesti koko väestöä, mutta lama valikoi tykinruokansa katkerammin. Osaa se vain hipaisi yleisenä epävarmuutena ja pelkona, mutta sadoilta tuhansilta se riisti vuosiksi työn ja toimeentulon, osalta kaiken omaisuuden ja tulevaisuuden.
Velkavankilaan ruhjottuja on yhä tuhansia, joita velkasaneerauksilla lopulta yritetään nostaa takaisin ihmisiksi. Kaikkiin ei sekään ulotu ja onnekkaatkin saavat parhaassa tapauksessa aloittaa tyhjältä pöydältä - usein jo syvällä keski-iässä, pitkän työttömyyden ja köyhyyden raiskaamina, ammattitaito vanhentuneena, aiempi työura merkitystä vailla.
He ovat entisiä yrittäjiä, asunnonvaihtajia, väärän lainan takaajia: tavallisia suomalaisia, jotka pelasivat elämä panoksenaan sitä edes tietämättä. He saattoivat olla oikeassa paikassa, mutta väärään aikaan.
Laman tuntemattomampia sotilaita ovat sen aikana tai kynnyksellä kouluista valmistuneet. Nuoret aikuiset astuivat pelonsekaisin toivein työmarkkinoille, joita ei käytännössä ollut.Joitakin onnisti, mutta lukemattomien kohtalo oli taistella harvoista työpaikoista satojen kaltaistensa pätevien hakijoiden kanssa - ja jäädä alakynteen vailla työkokemusta. Heidän kasvavan epätoivon vallassa lähetettyjen armonanomusten pinoista rekrytoijat eivät usein vaivautuneet lukemaan edes puolia.
Onnea olivat jo pätkätyöt, sijaisuudet, työllisyystyöt. Sitten taas työttömyyttä, ajelehtimista, alistumista. Näin kehittyi lamaveteraanien sukupolvi.
Nousukauden koittaessa keski-iän kynnykselle ehtineen lamaveteraanin repaleinen ansioluettelo eli CV oli yhtä hohdokas kuin asematunnelin WC. Jatkuvuus, nousujohteisuus, määrätietoisuus, haasteiden hakeminen ja niihin vastaaminen loistivat poissaolollaan.
1990-luvun tehoajattelun nenään lamaveteraani löyhkää tappiota ja kyvyttömyyttä. Olen kuullut useista tapauksista, joissa heidät on työnhaussa ohitettu "epämääräisinä". Totta kai, kun tarjolla on nuoria, vasta valmistuneita, energiaa ja itseluottamusta puhkuvia lupauksia, joiden puhtaisiin kasvoihin ja uratietoihin eivät toivottomuus ja pelko ole kaiverrettu vuosien tylpällä taltalla.
Työttömyystilastoissa lamaveteraanit nousevat selväksi piikiksi korkeasti koulutettujen joukossa, vaikka he ovat täsmälleen yhtä lahjakas ja koulutettu ikäluokka kuin muutkin. Mutta individualistisen kapitalismin oloissa on tietenkin turha selittää - jokainen on vastuussa elämästään, menestys on itsestä kiinni. Ulkoiset tai rakenteelliset syyt ovat sosiaalitanttojen höpinää.
Mutta voiko työnantajiakaan syyttää? Vain putkinäköisyydestä, joka usein on haitaksi heidän omillekin intresseilleen. Julkisella sektorilla jonkinlainen tuki- tai prioriteettimalli olisi mahdollinen, mutta yksityisillä työmarkkinoilla jokainen toimii parhaaksi katsomallaan tavalla. Ne eivät harjoita työvoima- ja sosiaalipolitiikkaa tai rakennu oikeudenmukaisuusperiaatteelle. Se, että markkinat eivät usein toimi edes rationaalisesti ja tarkoituksenmukaisesti, on järjestelmän ikävä sivuvaikutus, josta jotkut saattavat joutua maksamaan kohtuuttomasti. Kuten lamaveteraanit.
Eivätkä ajat vaikuta olevan ainakaan höltymään päin. Talous kansainvälistyy, kilpailu kiristyy, vaatimustaso kovenee.
Lamaveteraani sen sijaan rapistuu. Ennen pitkään paarian merkki muuttuukin todellisuudeksi: lamaveteraaneista tulee lamainvalideja. Koulutus vanhenee, työtaidot jäävät kehittymättä, kapea suhdeverkosto on hyödytön ja itseluottamus raunioina.Tulojen jatkuva alhaisuus ja epäsäännöllisyys sekä ikuinen epävarmuus estävät pitkäjänteiset suunnitelmat. Kunnollista asuntoa on mahdoton hankkia ja perhettä perustaa. Lamainvalidien sukupolvessa avioerot ja ihmissuhdeongelmat ovat keskimääräistä selvästi yleisempiä.
Päihderiippuvuus ja lopullinen luopuminen vaanivat jokaisen kaljakuppilan tiskillä. Moni on jo pyyhdeen kehään heittänyt - nuo kaduilla, uimahalleissa, toreilla ja halpajuottoloissa laahustavat nelikymppiset sotavanhukset, joita ei mahdollisesti pelasta edes suurten ikäluokkien eläköityminen. Romusta ei tehdä autoa vaikka tarve suuri olisikin.
Suuri suomalainen lama ei ole vielä vuosiin ohi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti