maanantai 31. lokakuuta 2016

Jotain jouluista jo

Taas kirpparipöytä varattu ensi kuussa; myyntiin menevän tavaran etsiminen ja hinnoittelu on
hillinnyt ostamista aika reilusti (eikä mitätön vaikutus ole kohta maksuun tulevilla tukevilla lisäveroillakaan). Mutta jotain pientä ja osittain jouluista löytyi, eli lokakuun kirpparilöytöjä, osa 53:
  • 2 pientä Jan Vis -minimukia
  • 2 Stenvallin ankkataulua
  • Minipehmopalloseepra
  • Musta tähti -kuusenkoriste
  • Kuumailmapallo-kuusenkoriste
Kaikkea kummallista kirpparilla -sarjaan ei olekaan tullut päivitystä yli kahteen vuoteen, nyt sitten kaksi:
  1. Olin ostamassa Tingi & Tongi -kirppikseltä pienen pehmolehmän (2 €). Kassa ilmoitti, ettei voi myydä, siinä on väärän kirpparin hintalappu. Aivan oikein, niin olikin: Willan kirppiksen hintalappu, josta oli pöytänumero sutatta yli ja vihreällä kynällä kirjoitettu uusi pöytänumero 115. Uteliaisuuttani kävin katsomassa sen pöydän 115, ja siellähän oli useampikin tavara samanlaisilla väärillä hintalapuilla. Minkälajin tyhmyyttä sekin on, että siirtää vain tavaraa kirppikseltä toiselle vaihtamatta hintalappuja?
  2. Tampereella Radiokirppiksellä sattunutta: pöydässä oli pinkki Kiroileva siili -kylpypyyhe, otin käteen ja avasin nähdäkseni koon ja kunnon ja hinnan (4,50 €), sitten huomasin ja totesin ääneen, että pöydässä oli -50% -lappu, kun saman pöydän ääressä (mutta toisessa päässä) nainen ilmoitti, ettei ole. Hetkeen en ymmär, mikä "ei ole", mutta lopulta tajusin, että pyyhe ei ole puoleen hintaan, koska se ei ole siitä pöydästä vaan muualta ja nainen oli ostamassa sitä, mutta laskenut sen käsistään siihen....tosi hölmöä, olisi sanonut heti kun koskin siihen pyyhkeeseen tai pitänyt sen vaikka kainolossaan jos koria ei ollut.

sunnuntai 30. lokakuuta 2016

Marko Nenonen: Lapiolinjalla - Työttömät pakkotöissä 1948 - 1971

Juna hiljaista miestä kuljettaa.
Mitä miettii se mies? Mihin matkustaa?
On ruskea salkku ja takki, kumisaappaat ja lippalakki.

Juna hiljaista miestä kuljettaa.
Kuka onkaan se mies? Mikä on se maa,
se, missä saa katsella yötöntä yötä,
vaan aikuinen mies on vailla työtä?
Ja siihen se loppuu se vapaus.
Vai onko hän poikkeustapaus?

Ja pilvet ne kauaksi kiikkuvat,
joet vierivät, lepikot liikkuvat.
Jää velkainen talo
ja nälkäiset mahat.
Saa lapion myydä,
kun loppuu rahat.

Niin viskovat ne työmiestä riskiä
kuin pikkuista, kurjaa piskiä.
Juna hiljaista miestä kuljettaa,
ja matkan pää on siirtotyömaa.

Oi, armas Suomi, mitä hälle se antaa?
Hän parakin luona patjaa kantaa,
ei paljoa puhu,
vaan takanansa on monta muuta; kokonainen kansa.
(San. Aulikki Oksanen, 1969)

Tätä Kaj Chydeniuksen säveltämää kappaletta Laulu siirtotyöläisestä soitettiin radiossa silloin tällöin (ihan Ylen ykköskanavalla) 70-luvulle, todennäköisesti Kaisa Korhosen esittämänä. Siitä jäi jo silloin mieleeni käsite "siirtotyöläinen", joka avautui vasta myöhemmin luettuani ja kuultuani asiasta enemmän. Laulun sanoista kyllä välittyi jo lapsikuulijalle käsitys, ettei kysymys ollut mistään mukavasta asiasta. Ja Työteekissäkin tämä asia tuli esille...(*

Jonkin verran asiasta oli tietoa Jukka Vesterisen kirjassa Nostalginen vuosikirja, mutta nyt löytyi kokonaan asiaa käsittelevä kirja. Ja hyvä kirja olikin. Voisin melkein lainata sen tähän kokonaan.

"Ennen sotaa työttömille järjestettyjä töitä kutsuttiin hätäaputöiksi. Sodan jälkeen ne olivat työttömyystöitä ja viisikymmenluvulla työllisyystöitä. Työttömille niissä ei ollut eroa."

Siirtotyömaa oli yleensä tie-, joskus silta- tai rautatietyömaa, jonne työttömyyskortistoon ilmoittautuneet (miehet, naisia todella harvoin) lähetettiin rakentamaan ja asumaan parakissa. Nämä miehet työllistyivät kesäisin omilla pientiloillaan, mutta talvisin ei töitä ollut.

Jos työttömäksi ilmoittautui tarpeeksi moni, kunta avasi kortiston ja anoi valtiolta työllisyysmäärärahoja, ja kun ne oli myönnetty, työmaa piti avata heti. Paperien kuntoon saaminen, parakkien siirtäminen ja kunnostaminen sekä muut valmistelutyöt saattoivat siirtää työmaan aloittamisen pitkälle talveen. Ja vielä sitten saattoivat puuttua tiesuunnitelmat.

"Talvisen tienteon rytmi johti siihen, että tiet eivät valmistuneet. Viimeistelytyöt olivat tehtävissä vain kesäisin sulan maan ja poudan aikana. Ne tehtiin varsinaisin työmäärärahoin, ei työttömyysvaroin. Viimeistelytöihin myönnettyjen varojen määrä ei ollut missään järkevässä suhteessa talvisiin varatöihin nähden. Vuoden 1957 lopussa 3000 kilometriä maanteitä oli kesken. Viimeistelyvaiheessa oli 2000 kilometriä.

Vaikka raha jollekin työmaalle aina tuli, usein tietyöt keskeytettiin keväällä ennen kuin viimeistelytöistä oli tehty päätöstä. Se johti siihen, että työmaat suljettiin ja avattiin uudelleen, mikä monimutkaisti järjestelyjä ja aiheutti lisäkustannuksia. Osa ajasta ja rahasta meni uudelleen aloittamiseen, mikä oli pois varsinaisilta töiltä.

Hallituksen ja työllisyyspolitiikan kannalta kesäiset viimeistelytyöt olivat haitallisia. Ne veivät rahoja talven työttömyystöiltä."

Jos ei viimeistelystä, ei myöskään välitetty valmiiden teiden kunnossapidosta ymmärtämättä, että se lopulta vain lisäsi kuluja. Touhu oli siis päätä ja häntää vailla. Pätkätienteko vaikutti konkreettisesti myös työntekijöihin; talvet he olivat työttömyystöissä, jotka päättyivät kun työmaa suljettiin. Jos sama työmaa kuitenkin välittömästi avattiin viimeistelytöiden vuoksi, sinne palkattiin samoja miehiä, mutta ns. "vapaisiin töihin". Myös kortisto oli suljettu välillä, ja kesäksi uudelleen avattuun kesäkortistoon piti taas erikseen ilmoittautua. Ja sama syksyllä toisinpäin. Käytännön vuoksi työntekijät menettivät pääsosan loma- ja arkipyhäkorvauksista ja jäivät usein sairausajan korvauksistakin paitsi. Palkallisia lomapäiviä meni monta sivu suun.

"Uskomatonta, mutta totta on, että suuri osa tietöistämme suoritetaan samoilla välineillä, joita käytettiin Via Appian rakennusvaiheissa yli 2000 vuotta sitten."

Kortistoilla puljaamista typerämpää oli hillitön halu estää koneiden käyttö työmailla. Vuonna 1957 Kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeriö tiedusteli, mitä tapahtuisi, jos koneiden käyttö lopetettaisiin kokonaan. Konetyötä ei kuitenkaan kokonaan kielletty, mutta sitä kehotettiin vähentämään. Tavoitteeksi tuli mahdollisimman monen miehen työllistäminen lapion varressa.

Tästä taas seurasi se, että ennen pitkää lapiomiehiltä loppui työ nimenomaan siksi, että koneita ei käytetty eikä siksi, että koneita olisi ollut liikaa; suurimma massakuljetukset ja leikkaukset jäivät odottamaan seuraavaa talvea, koska ne eivät olleet mahdollisia lapiotyönä.

"Kaikkea oli lapioitu, mitä oli voitu, mutta työt uhkasivat pysähtyä, koska hankkeissa ei päästy eteenpäin. Pelkällä lapiolla ei voinut jatkaa.

Tietenkin voitiin aloittaa yhä uusia työmaita, sillä alkuu pärjättiin aina lapiolla. Niin tehtiinkin, Siitä seurasi, että keskeneräisten töiden määrä kasvoi."

Työntekijät asuivat parakeissa, joissa olot olivat ahtaat ja vaatimattomat, parantuivat hieman toki vuosikymmenten myötä, kun saatiin juokseva vesi ja keskuslämmitys. Majoitus oli ilmainen; vuonna 1960 uudessa asetuksessa ei enää mainittu ilmaisuudesta ja ilmeisesti maksun periminen jätettiin avoimeksi siinä toivossa, että vuokraa olisi kehdattu ruveta pyytämään (huom! töihin pakotettujen olisi tiettyjen poliitikkojen mielestä vielä pitänyt maksaa vuokraa parakkiasumisestaan!) Suunnitelma jäi palatakseen mieliin vuosikymmenen lopulla, mutta silloinkaan sitä ei ehditty ottaa käyttöön.

Työmailla oli lain mukaan oltava ruokala, mutta osa miehistä söi eväitä. He pitivät ruokaloita kalliina; tosin he eivät juurikaan ruoan hinnoista tienneet, koska kotona vaimot hoitivat ruokaostokset.

"Työmailla pestiin myös pyykkiä. Joillakin työmailla oli pyykkäri, joka maksua vastaan pesi miesten vaatteita. Toisilla työmailla pyykinpesu oli kokonaan miesten omatoimisuuden varassa. Silloin se ei ollut paljonkaan varassa monen kohdalla."

50-luvulla tuli uusi uhka:

"Siisteydelle samoin kuin muullekin järjestykselle on ilmaantunut uusi vaara työmaille lähetettävien nuorten työntekijäin eli paremmin tunnetulla nimellä "lättähattujen" muodossa. Nämä nuorukaiset, jotka työmaillakin esiintyvät musta villamyssy silmille käärittynä, eivät tahdo sielläkään ymmärtää, mitä järjestäytyneeseen yhteiskuntaa sopii."

Lakkoilu oli kielletty, Se johti välittömästi irtisanomiseen. Irtisanomisaikaa ei ollut, ja myös mielivaltainen erottaminen oli helppoa.

Siirtotyömaita kyllä vastustettiin koko niiden olemassaoloajan. Mutta työttömien kohteluun ei tuolloin, niinkuin ei nytkään, todella riittänyt voimia puuttua konkreettisesti. Lehdissä kyllä kirjoiteltiin:

"Työttömien elämä siirtotyömailla on keskitysleirikomentoon verrattava. Sinne työnnetyt työttömät on saatu poistaa työttöminä olevien listoilta kortistosta - kapitalistit ja virkamiehet ovat pesseet kätensä ja huutavat: Meillä ei ole työttömiä! Tuhannet vastaavat siirtotyömailta: Mutta keskitysleirejä on!"

Kuntouttavan työtoiminnan työpajat ovat nykyajan siirtotyömaita, vielä jonkin aikaa sillä erotuksella, että työttömät saavat asuvat kotonaan. Elintason nousua ei ole näkyvissä kummassakaan. Työtön saadaan tuntemaan itsensä pelinappulaksi, osattomaksi ja oikeudettomaksi, jota siirretään herrojen oikkujen mukaan.

Siirtotyömaiden vastustus lisääntyi sekä sen vuoksi, että yleisen elintason kohoamisen myötä siirtotyömaat olot alkoivat erottua selvemmin: olojen paraneminen tuli toisten onneksi enemmän kuin toisten ja ero näkyi räkeästi, sekä siksi, että huomattiin työttömyystöiden omituisuus ja kalleus.

"Kommunistien välikysymyksen jälkeen hallitus oli laittanut melkein kaikki työttömät tietyömaille. Siinä ei käynyt vain niin, että sosiaaliset olot - joista vähemmän välitettiin - kävivät kerrassaan epämukaviksi ja vaikeiksi. Kävi myös niin, että tekniset ja käytännölliset olot romuttuivat. Mestarit eivät tienneet, mitä jätkien kanssa tehdä. Konetyö kiellettiin joskus silloinkin, kun suuret massatyöt olivat ainoa työ, missä työmaalla olisi voinut edetä. Sen sijasta miehet lapioivat lunta ja polttelivat risuja."

Eli ei työttömien määrääminen tyhjänpäiväiseen puuhasteluun ole mitään uutta!

"Työttömyystyöt lopetettiin kuitenkin siksi, että keskeneräisiä teitä oli kertynyt tavaton määrä. Kun vuosi toisensa perään oli avattu uusia työmaita ja jätetty kesätyöt vähemmälle, vuonna 1957 keskeneräisiä töitä oli jo 3000 kilometriä, eikä määrä ollut vähenemään päin. Tehty työ uhkasi tuhoutua, koska ojitukset jäivät kesken ja tiet päällystämättä. Asiantila oli kokonaan mieletön ja uhkasi tehdä miljoonien markkojen investoinneista hyödyttömiä."

Olisi mielenkiintoista tietää, onko jossakin päin Suomea vielä löydettävissä näitä keskeneräisiä teitä?

"Työn tekniset ja taloudelliset vaatimukset joutuivat yhä suurempaan ristiriitaan työllispolittisten velvoitteiden kanssa. Työ oli muuttunut eikä sitä voitu taivuttaa työllisyyspolitiikan muotoihin yhtä joustavasti kuin aikaisemmin."

Siirtotyömaat siis loppuivat, osittain niiden järjettömyyteen sekä siihen, että se väestöryhmä (pientilalliset), jota varten järjestelmä oli syntynyt, lakkasi olemasta.

Mutta poliitikothan eivät tunnetusti osaa ottaa oppia historiasta. Virheet toistetaan toistamista päästyään. Ja kunhan työttömien demonisointi vielä jonkin verran etenee, ei pakkotyömää ole mikään mahdoton vaihtoehto, laajennetaan vain tarpeeksi työn vastaanottovelvoitealuetta. Ei mitään uutta auringon alla.

"Jo ensimmäinen työttömyyskomitea sotavuosikymmenen lopussa oli ehdottanut, että työvoiman maantieteellistä liikkuvuutta oli lisättävä."

Kirja siis on todella hyvä ja ehdottoman suositeltavaa kaikille vähänkään työttömien historiasta ja tulevaisuudesta kiinnostuneille. Kirjoittaja on historian tutkija, mutta osaa hyvin välttää tylsän tilastokielen. Jonkin verran toistoa on, mutta ei liikaa. Sitä taisi tulla tähän bloggaukseenkin...

*) Yksi Työteekin ohjaaja kannatti kovasti siirtotyömaiden palauttamista, ja erityisesti tietyömaiden. Kun yritin kertoa, ettei tienteko onnistu nykyään noin vain lapiolla ja rautakangella, tarvitaan isoja koneita joita ei kuka tahansa voi käyttää, niin tämä nainen oli sitkeästi sitä mieltä, että tehdään vain
lapiolla, onnistuu kai se jo on ennenkin onnistunut. Ei millään mennyt perille, ettei onnistu.

sunnuntai 23. lokakuuta 2016

Historian havinaa, osa 2

Vielä vähän vanhempaa tekstiä kuin viimeksi, Helsingin Sanomien Nyt-liitteestä 18.2.2000. Juttu on pitkä ja kieltämättä vanha, mutta karmaisevaa tekstiä edelleen. Erityisesti kohta "Jos ihmisen elintaso on liian heikko, yhteiskunnan kuuluu turvata minimi, mutta ei sellaista elämää, jossa viihtyy ja nauttii ja pystyy puhumaan kännykkään ja käymään elokuvissa" sai minut vannoutuneeksi Kokoomuksen vastustajaksi. En ikinä pystyisi missään tilanteessa äänestämään ketään ko. puolueeseen kuuluvaa, koska kukaan puolueesta ei ilmoittanut, etteikö tuo Kaupin lausahdus olisi myös koko puolueen kanta. Kannattaa lukea myös jutun lopusta hypoteettinen kysymys perinnönjaosta; olisi todella kammottava ajatus, että Kauppi olisi asianajajana oikeissa perinnönjaoissa tai päättävässä asemassa politiikassa. Pysyköön vain isopalkkaisessa virassaan Finanssialan keskusliitossa eläkeikään saakka!

"Piitu, Nuori Konservatiivi 

"Jos ihmisen elintaso on liian heikko, yhteiskunnan kuuluuturvata minimi, mutta ei sellaista elämää, jossa viihtyy ja nauttii", sanoo Piia-Noora Kauppi, uuden sukupolven porvari kokoomuksen oikealta laidalta.

Aloitetaan perusasioista. Piia-Noora Kauppi on porvari. Sen näkee jo päältä: Napakka jakku, suorat housut, sievät kengät, pitkät kynnet, kevyt meikki, kultainen sydänkoru kaulassa. Ja nuttura päässä - 25-vuotiaalla tytöllä! Piia-Noora Kauppi on paitsi porvari myös kaupunkilainen nuori nainen, eli sitä porukkaa, jolla menee nyt lujaa politiikassa. Viime kesänä nuorten äänet nostivat Kaupin europarlamenttiin, ja nyt ne samat äänet luultavasti ratkaisivat presidentinvaalitkin. 

Piia-Noora Kauppi on siis tulevaisuuden päättäjä, Suomen oikeiston toivoja, ehkä tuleva ministeri, puolueensa kokoomuksen johtoa varmasti. Puoluejohtaja Kauppi?  "Piitu", Kauppi sanoo herttaisesti. "Kaikki sanovat mua Piituksi."  Tilaamme isot lasilliset dieettikokista, ja Piitu alkaa puhua politiikkaa. Puhetta kestää neljä tuntia, joten tässä sitä joudutaan hieman tiivistämään. 

Ensiksi selvitetään aate. "Olen porvari, koska porvarit luottavat yksilöön. Vasemmalla uskotaan enemmän ylhäältä päin tulevaan sääntelyyn." Mutta käytännössä olette lähes kaikesta samaa mieltä? 
"Eikä olla!" 
"Vasemmistossa ajatellaan, että oikeus kännykkään on olennainen osa ihmisarvoista elämää. Tää on musta ihan käsittämätöntä. Veronmaksajien rahoilla pitäisi saada puhua kännykkään..." 
"Jos ihmisen elintaso on liian heikko, yhteiskunnan kuuluu turvata minimi, mutta ei sellaista elämää, jossa viihtyy ja nauttii ja pystyy puhumaan kännykkään ja käymään elokuvissa." 

Piitu pääsee vauhtiin. Hän alkaa puhua vastuullisista kansalaisista, veronmaksajien oikeuksista ja ennen kaikkea työnteon ja yrittämisen tärkeydestä. Tässä on hänen politiikkansa kulmakivi - kuunnellaan tarkasti, sillä tuleva puoluejohtaja toistaa saman asia kahdeksan kertaa haastattelun aikana: 
"Jokaisen on elätettävä itse itsensä." 
Ja vielä (oppi-isä Ben Zyskowiczin vaalilausetta toistaen): 
"Työnteon on aina kannatettava." 
Mutta Piitulla itsellään on kommunikaattori pöydällä ja ministeritason palkka. Kannattaako vaahdota muiden kännykkälaskuista? Kannattaa, sanoo Piitu. 

Hänen mielestään suomalaisilta on katoamassa yhteiskuntaa ylläpitävä perusarvo: halu tehdä töitä omien rahojensa (ja kännyköidensä) eteen. "Nykyään jengi tekee kaikkensa rahastaakseen yhteiskuntaa." 
Viime keväänäkin Piitu kuuli - "nyt tulee ihan kamala juttu" - kun kaksi akateemista opiskelijaa mietti Bottalla opiskelijalounaalla, pitäisikö heidän viettää vapaa kesä työkkärin rahoilla vai opintotuella. Ja mitä he tekisivät, jos työkkäristä soitettaisiin ja pyydettäisiin töihin! 
"Mä sanoin poikaystävälle, että tämmöstäkö tää on! Yhteiskunnan varoilla vaan halutaan elää! Ihan kauheeta!" 
Eikö opiskelija saisi pitää kesälomaa? 
"Jos ottaa lainaa tai pyytää vanhemmilta rahat, niin saa, mutta jos ei ole varaa siihen, eikun töihin vaan." 

Tässä välissä on pakko keskeyttää vähän. Olet itse kahden tutkijan lapsi, lahjakas, terve, kivannäköinen. Kaikilla ei ole aivan samat lähtökohdat... 

"Meillä on keskituloinen perhe. Harrastukset on maksettu, mutta muuten en ole saanut penniäkään ilmaiseksi", Piitu napauttaa ja kertaa työhistoriansa: 
- 13-vuotiaasta asti mansikassa Suonenjoella ("Olin tehokkaimpia poimijoita, koska olen hirveen ahne ja mulla on kauhea kilpailuvietti.") 
- koulun kahvion myyjänä  
- raviradalla toto-tyttönä 
- piano- ja tanssiopettajana 
- asianajotoimistossa lähettinä ja sihteerinä 
- kokoomuksen ryhmäkanslian vs. eduskuntasihteerinä 
- kokoomuksen ryhmäkanslian lainsäädäntösihteerinä 

Stereot, karkit ja meikit on hankittu omilla rahoilla. Vuokrat ja vaatteet on maksettu itse. Opiskeluaikoina Piitu otti lainaa, koska opintotuki ei riittänyt mihinkään. "Eka vuonna en päässyt edes Pykälän vuosijuhlaan, kunei ollut rahaa illalliskorttiin." 

No, enää ei ole noitakaan huolia. Kaupilla on niin iso palkka, ettei hänen ole edes tarvinnut laskea, kuinka iso se on. "Suunnilleen 60 000 markkaa kuussa." Veroja europarlamentaarikot maksavat 16 500 markasta, loput tulevat verottomina kulukorvauksina. 

Takaisin politiikkaan: miksi nuori porvari ei voi kannattaa voimakasta kehitysyhteistyöpolitiikkaa? 
"Suomi ei kuulu maailman kauheimpien maiden joukkoon kehitysyhteistyön osalta." 
Kannattaako sillä ylpeillä?  "On me oltu aika vastuullisia." 

Onko se vastuullista, että istutaan ravintolassa syömässä vuohenjuustosalaattia ja karpalopaahtovanukasta, vaikka suuri osa maailmasta elää köyhyydessä? 
"Jotkut asiat on olemassa, vaikka haluaisimme tehdä mitä." 
Ja sitä paitsi: "Se on viime kädessä afrikkalaisista itsestään kiinni, miten heille käy." 
"Pitää muistaa, että on myös onnellisia köyhiä. Raha ei ole onnellisuuden mittari." 

Miksi politiikassa sitten on tärkeintä vahdata jokaisen veromarkan käyttöä? "Se on oikeudenmukaisuuskysymys", Piitu sanoo tiukasti. 
"Niillä, jotka ovat omilla lahjoillaan ja työllään päässeet asemaan, jossa heidän on maksettava veroja, on oikeus tietää, mihin rahat menevät. Niiden täytyy mennä sinne, missä rahaa oikeasti tarvitaan." Eikö kehitysmaissa sitten tarvita? Piitu ei lannistu: 

"Kavereiden kanssa pohdimme tällaista hypoteettista kysymystä: On kaksi veljestä, joista toinen on rutiköyhä ja toinen rikas kuin kroisos. Minulle annetaan tuomarina miljoona, joka pitää jakaa perintönä oikeudenmukaisesti veljesten kesken. Miten se jaettaisiin, jos mitään lainsäädäntöä ei huomioitaisi?" "Jos se kaikki raha annettaisiin köyhälle, se ei olisi rikkaalle oikein. Jos se jaettaisiin fifty-fifty, köyhä olisi katkera." 

"Näin minä jakaisin rahat: antaisin rikkaalle 900 000 markkaa ja köyhälle 100 000 markkaa. Suhteessa he saisivat testamentista yhtä paljon. Eikö se ole oikeudenmukaista?" No onko sinusta?  "Kyllä se on. Jos köyhä saisi valtavan omaisuuden, hänen motivaationsa ylläpitää tätä yhteiskuntaa lakkaisi kokonaan. Hän muuttaisi Monacoon eikä maksaisi penniäkään varallisuusverojakaan. Sadallatonnilla köyhä voisi ostaa perusjuttunsa, ja suhteessa entiseen omaisuuteen se merkkaisi hänelle yhtä paljon uusia mahdollisuuksia kuin rikkaalle." 

Jutussa oli jatkoakin, mutta enimmäkseen Kaupin itsekehua, jota ei jaksa ilman pahoinvointia lukea. Julkaisen, jos joku haluaa.

perjantai 21. lokakuuta 2016

Historian havinaa, osa 1

Eräs yritys oli ilmoittanut hakevansa uutta työntekijää ja sai yli 100 vastausta. Johtaja istui pino kädessään ja pohti hetken. Sitten hän heitti puolet pinosta paperikoriin! Tämän nähnyt sihteeri ihmetteli: - Minkä takia te noin teitte? Ettehän ole lukenut niitä lainkaan! – No entä sitten! Ne joiden hakemukset heitin pois olivat huono-onnisia, ja huono-onnisille ei ole mitään käyttöä tässä yrityksessä!

Niinpä! Näin jo vuonna 2005. Ainakin silloin tämän olen tallentanut tietokoneelleni.

Aikani kuluksi selaisin tietokoneesta toiseen siirrettyä ja varmuuskopioitua kansiota nimeltä "15 vuotta työttömänä" ja löysin tämän ja toistakymmentä aiheeseen liittyvää tekstitiedostoa, joista olin jopa ajatellut koota kirjan, varmaan sitten vuonna 2007, jolloin se 15 vuotta olisi tullut täyteen. Sattuman oikusta jäi tekemättä, ja olin jopa tuolloin töissä.

Muutaman noista julkaisen nyt näissä blogikirjoituksessa, yllä tuo vitsi ja alla Talouselämä-lehden pääkirjoitus, julkaistu 27.9.2002.

Työllisyys tarvitsee porkkanaa, ei keppiä (Heidi Hammarsten)

"Lukuisat tutkimukset vahvistavat Suomen työttömyyden perusongelman: kouluttamaton, heikosti tuottava työvoima tulee työnantajille liian kalliiksi. Kyse ei siis ole työhaluttomuudesta tai kannustinloukuista, vaan työvoiman kysynnän puutteesta.

Siksi työttömyysongelman hoitoon ei tepsi keppi vaan porkkana. Viimeaikaisista työllistämisneuvojen esittäjistä ovat oikeammilla jäljillä ne, jotka puhuvat veronkevennyksistä ja työnantajamaksujen kevennyksistä tai porrastuksista.

Työttömyysturvan porrastusta esittänyt Valtion taloudellinen tutkimuslaitos Vatt puhuu kyllä järkeä ihmetellessään, voiko kukaan olla työtön työnhakija kymmeniä vuosia. Tällaiset tapaukset eivät kuitenkaan muutu kurantiksi työvoimaksi sillä, että heiltä lopetetaan työttömyyspäiväraha. He ovat eläkkeen, koulutuksen tai kuntoutuksen tarpeessa.

Kelvottoman työvoiman siivoaminen kortistosta kyllä kaunistaa työttömyyslukuja, mutta työllisyyttä se ei paranna eikä tuo talouteen lisää jaettavaa. Sitä syntyy vasta, kun entistä useampi tekee töitä.
Vattin porkkanalinjaa edustaa tutkimusprofessori Jaakko Kiander. Hänen mielestään kykenemme nostamaan itsemme tukasta ylös suosta keventämällä verotusta ja lisäämällä julkisia menoja. Ihan näin helppoa työllistäminen tuskin on.

Pienituloisten veronkevennyksissä on se tekninen ongelma, että kaikista vähiten tienaavat eivät maksa muuta kuin kunnallisveroa. Täällä lähenee jo piste, jossa on mentävä negatiiviseen verotukseen eli pienituloisten tukemiseen.

PTT-Yrittäjät-akselin Vesa Vihriälä ja Pasi Holm nostivat tällä viikolla esiin usein ehdotetun työnantajamaksujen porrastamisen. Heidän versionsa siitä on ilahduttavan konkreettinen ja hyvin perusteltu.

Poliitikkojen ja ekonomistien kiinnostus työllisyyspolitiikkaan on kasvanut sitä mukaa kuin talouskasvu on hyytynyt ja taantuma venynyt. Pitkän kasvukauden jälkeen työttömyysprosentti huitelee yhdeksän tienoilla ja työllisyysaste jää edelleen tavoitteista. Nyt on vihdoin pakko tunnustaa, ettei talouskasvu hoida työllisyysongelmaa pois vaikka kuinka odottaisi."

Kirjoitus oli asiallinen jo tuolloin, mutta välittikö kukaan? Ja vaikuttiko se keneekään mitenkään?

Seuraaava lainaus on Jukka Hankamäen kirjasta Työttämän kuolema: Johdatus uuteen työyhteiskuntaan ja työn filosofiaan (Yliopistopaino 2005, uudistettu versio Books On Demand 2010):

"Ongelma on, että ihmiset yritetään pakottaa tekemään työtä, jota ei ole. Ongelma on, että poliittinen valta ei myönnä tiettyä tosiasiaa: yhteiskunnassamme ei enää tarvita niin paljon työtä, että sitä olisivat kaikkien kädet täynnä. Ongelma on, että virkakoneisto ja puolueet kiistävät sen, minkä ne jo tietävät: talousjärjestelmämme pyörii vain sen tosiasian varassa, että yhteiskunnassamme on pysyvä joukko ilman palkkatyötä olevia ihmisiä, jotka ilman vastiketta ja vaatimuksia tekevät suuren osan yhteiskunnan toiminnalle välttämättömästä koti-, hoito-, tutkimus-, kulttuuri- yms. työstä, samalla kun väestöä jaetaan taloudellisissa suhteissa kahtia takaisin kohti rikkaista ja köyhistä koostuvaa luokkayhteiskuntaa.

Ihmiset, jotka mitä nuhteettomimmin ja kuuliaisimmin toimivat ns. työelämässä sijoittuen virkahierarkioiden huipulle, eivät useinkaan tee enempää henkisiä kuin materiaalisiakaan arvoja tuottavaa työtä. Toisaalta ne ihmiset, jotka toimivat missä tahansa elämää ylläpitävissä tehtävissä työelämän ulkopuolella, saattavat tehdä yhteiskunnan kannalta hyvinkin välttämätöntä työtä. Ilman heidän panostaan virkamiesten, poliitikkojen ja muiden luokkayhteiskuntamme edunsaajien edellytykset käydä palkkatyössä kerta kaikkiaan romahtaisivat. Silti he eivät saa uhrautumisestaan ansaitsemaansa korvausta. Miksi?”

Tässäpä pohdiskeltavaa. Kuinkahan moni työtön on yhteiskunnan kannalta hyödyllisempi ja tuottavampi kuin moni huippupalkkaa nauttiva työtä näennäisesti tekevä työntekijä? Ehkäpä kunnon työttömyysturva olisi hyvinkin perusteltua."

Niinkuin näkyy, kirjoitukset pyörivät samoissa aiheissa kuin tänäkin päivänä. Silti mikään ei ole muuttunut. No, jos mahdollista, ehkä työttömiä syyllistetään ja demonisoidaan enemmän päivä päivältä ja vuosi vuodelta.

Jatkuu seuraavassa numerossa...







sunnuntai 16. lokakuuta 2016

Caitlin Moran: Näin minusta tuli tyttö

Kirja viikossa, osa 86:

Luin alkukesästä Caitlin Moranin kirjan How To Be A Woman, joka oli eräänlainen kokemusperäinen opaskirja, ja josta todella pidin. Sen vuoksi lainasin nyt tämän, Moranin ensimmäisen fiktiivisen romaanin.

Valitettavasti pitää tunnustaa, että kirja ei ollut kovin hyvä. Ei läheskään niin hyvä kuin se ensimmäinen lukemani. Juonikin oli tuttu; How To Be A Womanissa Moran kertoo omasta elämästään, ja tässä kirjassa saman tarinan, mutta eri nimillä ja joitain yksityiskohtia muuttamalla. Ilmeisesti kustantamo tai joku muu on ehdottanut hänelle, että fiktiivinen romaani voisi mennä paremmin kaupaksi.

Koska kirja menettää uskottavuuspisteitä jo melko alussa (kirjan kertoja Johanna ei muka ole nähnyt itseään peilistä ennen kuin 14-vuotiaana, 90-luvulla!), saattaisi olla vaikeaa uskoa hänen päässeen kirjoittamaan levyarvosteluja maanlaajuuiseen musiikkilehteen jo 16-vuotiaana ellei tietäisi, että Moran todella kirjoitti arvosteluja Melody Makeriin sen ikäisenä.

Muutenkin jäi hieman hämäräksi, onko tämä nuortenkirja vai ei (ei niin, ettäkö sillä olisi väliä). Kirjan kertoja on kirjan tapahtuma-aikana 14 - 17 -vuotias, ja tapahtumat varmasti kiinnostavat juuri nuoria tyttöjä, mutta toisaalta seksistä ja viinasta kerrotaan niin suoraan ja usein, että ainakin osalle nuortenkirjojen kohderyhmästä se voi olla liikaa (suoraan sanoen kirjallista pornoa). Aikuista lukijaa vain ihmetyttää välillä.

Mitenkään tuohon ylläolevaan kappaleeseen liittymättä kirjassa on myös kohtia, jotka minussa herättävät ehkä kipeitäkin muistoja asioista, jotka katosivat, ennen kuin ehdin saada niistä kunnolla kiinni. Saattaa vääristää lukukokemusta...

Kirjassa on myös muutama kohta, jossa Moran puhuu hyvinvointiyhteiskunnan puolesta, mutta asia jää alun jälkeen lähes taustalle:

"Asia on loppujen lopuksi niin, Johanna, ettei kukaan halua matkalla lähikauppaan nähdä siellä täällä itkeviä orpoja, joilla on vain yksi onneton silmä jäljellä. Se on yhteiskunnallisesti paskamaista. Kärsivä kurjalisto on aina ollut olemassa. Hyvin vointiyhteiskunta maksoi, jotta ongelma hoituisi. Ei enää paleltuneita kersoja kauppojen ovilla. Yleistä hyvää mieltä. Kai sinä olet lukenut Charles Dickensiä?"

perjantai 14. lokakuuta 2016

Teatterissa: Kuin tuhka tuuleen

Tiina Alapaattikoski (Honey) ja
Juha Lehtimäki (Helmer Hallamaa)
Näin tämän oikeastaan jo eilen kenraaliharjoituksissa, mutta tänään oli virallinen ensi-ilta. Kyseessä siis hyvinkääläisen Teatteri Päivölän esitys Studio Donnerissa.

Kuin tuhka tuuleen on alun perin Rauli Jokelinin ja Panu Raipian Tampereen Komediateatterille vuonna 2004 kirjoittama komedia. Se on myös parin tunnetuin näytelmä, joka on saanut jo noin 60 ensi-iltaa sekä käännetty englanniksi nimellä Ashes to Ashes, Boom to Bust.

Näytelmä sijoittuu hautaustoimistoon, jolla menee melko huonosti, mutta ennen kuin Hautaustoimisto Hallamaa & Hallamaa & Kumppanin isältään perineet sisarukset ehtivät keksiä markkinointikikkoja, paikalle saapuu Amerikoista Tom Dudley isänsä arkun (ja parin karrikoidun gangsterin) kanssa; hän haluaa isän hautaan mahdollisimman nopeasti ja mahdollisimman hiljaisesti kuluista välittämättä.

Samalla kun sisaruksille selviää, mitä arkussa onkaan, se toimiston nimessä mainittu Kumppani ilmestyy myös näyttämölle ja kohtaa pian sielunkumppaninsa, Tom Dudleyn mukana matkanneen mutta tämän epämääräisiin export & import -hommiin kyllästyneen Honeyn.

Siinä sitten pelätään, paetaan, ja piiloudutaan sekä nauratetaan yleisöä moneen kertaan väliaikoineen tunti ja neljäkymmentä minuuttia.

Näyttelijäntyö on sujuvaa kuten jo aikeisemmissakin Teatteri Päivölän esityksissä. Jos teksti tuntuukin tökkivän ja juuttuvan joihinkin kohtiin liian pitkäksi aikaa, se johtuu alkuperäistekstistä eikä esittäjistä. Muutama henkilöhahmo on vedetty liian karikatyyrimaiseksi, mikä hieman häiritsee.

Koska luin käsikirjoituksen jo ennen kuin olin nähnyt edes harjoituksia(*, kovin suuria yllätyksiä ei näytelmässä minulle ollut, mutta muulle yleisölle kyllä selvästikin. Naurua kuului silloin kuin varmaan oli tarkoituskin.

Niin, ja kuultiin se Sammy Babitzinin korviin tarttuva "Kuin tuhka tuuleen" lopulta...



*)Vaikka käsikirjoituksen etusivulla lukeekin "Tekstin luovuttaminen toiselle henkilölle tai järjestölle kielletty", niin en pidä kovin suurena rikoksena että sen luin; kuuluin kuitenkin käsiohjelmassakin lavastustiimiin...



sunnuntai 9. lokakuuta 2016

Teatterissa: Shrek

Eilen nähtiin Helsingin Kaupunginteatterin Shrek-musikaali Linnanmäen Peacockissa (Kaupunginteatteri on edelleen remontissa). Suunnilleen 2 ja ½ vuotta sitten käytiin katsomassa sama musikaali Jyväskylässä; todellakin voi sanoa sama: ohjaaja ja kuningas Farquaadin esittäjä molemmissa Kari Arffman, lavasteet ja puvut hyvin pitkälle samoja, ja tietysti tarina noudatteli tiukasti DreamWorksin määräyksestä Broadwayn alkuperäisteosta.

Muutenkin yhtä hyvä kuin Jyväskylässä, tosin ei enää mitään yllätyksellistä. Välillä edelleen vähän puuduttava, ja välillä tuntui eksyvän aiheesta, mutta olihan tämäkin kiva nähdä.

tiistai 4. lokakuuta 2016

Marnie Fogg: Vintage hääpuvut - häämuodin vuosikymmenet

Kirja viikossa, 85:

Lainasin tämän kirjan vain ja ainoastaan siksi, että minulla on (ja olen lukenut) sarjan muut kirjat:
  • Vintage fashion
  • Vintage kengät
  • Vintage laukut
  • Vintage huonekalut
Kirja kertoo nimensä mukaisesti 1900-luvun hääpukumuodista, erityisesti elitistisestä ja kalliista sellaisesta. Teksti on kovin angloamerikkalaispainotteista; Englannin aatelisista on monta mainintaa ja kuvaa; ja oikeastaan kaikki kuvatut hääpuvut ovat olleet aikoinaan tavoittamattoman kalliita ns. tavallisille ihmisille.

Jo 20-luvulla kerrotaan perustetun erillisiä morsiusstudioita tavaratalojen yhteyteen. Suomessa taisi olla tuolloin yksi liike, jota voitiin tavarataloksi kutsua... Suomalaisittain oudolta kuulostaa myös se, että häämatkavaatteet olisivat osa kapioita - suurin osa suomalaisista tuskin tunsi käsitettä "häämatka" ainakaan vuosisada alkupuolella - kapio-sana kyllä tunnettiin, ne olivat lakanoita ja pyyhkeitä.

No, kirjasarjan osana menettelee ja oli ihan luettava, ei muuten.